Neuloosi By Kia Välimäki
Voisin sanoa, että mä oon kasvanut lankakerien keskellä. Voisi olettaa, että oon syntynyt itekkin kutomapuikot käsissä - näin ei kuitenkaan selvästi ole.
Lapsena mummun kanssa ollaan tehty ristipistoja, on virkattu ja harjoiteltu.Koulussa rättikässässä on tullu tehtyä patalapun näköisiä villasukkia, jotka soveltuisi toisesta päästä hatuksi ja toisesta nenänpäähän. Moneksi vuodeksi haaveet omasta neulomishuumasta jäivät kaiken muun taakse. Taannoin viime syksynä istuskelin äitin kanssa olohuoneessa katsoen jotain elokuvaa telkkarista - äiti tuttuun tapaan sammaloituneena nojatuoliin kutimet ja sen aikainen projekti käsissään. Siinä sitten heitin ilmoille, että haluan väkertää itse oman piponi täksi talveksi. Itse mestari tietenkin innostuneena jälkipolvensa ideasta alkoi etsimään sopivaa, helppoa ja kivan väristä lankaa sekä puikkoja. Itsevarmana mielikuvat täydellisestä beigen värisestä piposta omassa päässä vipeltäen aloitin äitin ohjeistamana toteuttamisen, kun oikeat työvälineet olivat löytyneet.
Taidettiin siinä n. 5cm saada valmiiksi sormet sauhuten, kunnes tuli jotain mun pään lämpimänä pitämistä tärkeämpää pihahommaa aktiviteetiksi. Otin tietenkin kutimet sekä ylpeyden aiheeni mukaan, kun hyppäsin linja-autoon ja lähdin kohti Turkukotia - edelleen itsevarmana Turun hienoimmasta piposta talvipakkasilla. Taisin vielä samana iltana istua sängylle viltin alle ja päätin jatkaa tuotostamme. En varmaan yli 15 minuuttia jatkanut, kun lähdinkin kavereiden kanssa ulos. Epähuomiossa jätin projektini lipaston päälle. Tietenkin kissaihmisenä, kissa löytyi kotoa - joka oli jo alunperin ollut kiinnostunut uudesta häkerryksestä minun käsissäni. Tulen kotiin ja näen, että pipohaaveen rippeet lojuvat lattialla ja lankakerää pisin poikin verhotangoista pesukoneen päällä. Keräsin epätoivoisesti silmukoita talteen ja onnistuinkin elvyttämään pienokaiseni takaisin kokoon. Suutuspäissäni törkkäsin toipilaan lipaston laatikkoon ja painelin nukkumaan. Kuten saattaa arvata, täydellinen pääni lämmitin on edelleen siellä laatikossa.
Monesti on tullut kyselyä itse mestarilta: " Jokos pipo on valmis?" " Onko edistynyt?" Koko asialle naureskellen olen vannonut, että tottakai jatkan sen loppuun - vaikka molemmat tiedetään, että tuo hikipannan näköinen riekaleinen "pipo" ei tule koskaan valmiiksi. Jätän neulomiset, kutomiset ja muut lankoihin liittyvät hömpötykset kyllä äidille edelleen. Onhan se niin pirun taitava siinä!
(Äiti on onneksi tehnyt mulle heijastinpipon, joka ajaa saman asian kuin minun haaveeni.)
Blogitekstin on kirjoittanut tyttäreni Kia Välimäki, joka ei mitä ilmeisemmin tule jatkamaan äidin jalanjäljessä käsityön saralla. :D Mutta hattua täytyy nostaa pelkästä yrittämisestä! Olipa haaveenasi sitten kaulahuivi, lapaset, villapolvisukat tai miesten kudotut asusteet, autan mielelläni, jotta omat hermosi saavat levätä.